Tästä kaikki lähti

Seura perustettiin 1986, jolloin kaverukset Jarkko Taina ja Teo-Tuomas Hirvonen halusivat Kouvolaan mahdollisuuden harrastaa  Amerikkalaista Jalkapalloa. Pojat järjestivät tiedotustilaisuuden Kouvonrinteen lukion saliin, ja saivatkin paikalle noin 60 innokasta aloittelevaa Jenkkifutiksen ystävää. Joukkueelle piti tietenkin saada nimi ja ehdotuksena oli mm. Karhukopla. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Kimmo Kiviluoto.

Ensimmäiset harjoitukset pidettiin Kouvolan pesäpallokentällä vielä samana syksynä. Varusteita ei tietenkään ollut, ja harjoittelu oli kovaa kontakti peliä 11 vs. 11. Onneksi loukkaantumisilta vältyttiin vaikka taklaukset olivat välillä tosi rajuja. Harjoittelussa meillä oli vain yksi pallo, ja kun se puhkesi, heittopelit vaikeutuivat huomattavan paljon.

Varusteita piti kuitenkin saada, ja pojat muistivat nähneensä mainosjulisteen jossa Kouvolalainen vaahtomuovia valmistava yritys myi tuotettaan Jenkkifutiksen avulla. Kimmo Kiviluoto Harri Helander lähtivät Espe Oy:n silloisen toimitusjohtajan Kalle Ahon juttusille.

Tästä alkoikin hedelmällinen yhteistyö Kouvolalaisen jenkkifutiksen ja Espe Oy:n välillä, joukkueen nimeksi tuli Team Eterlon vaahtomuovimerkin mukaan. Vastineeksi jenkkifutisjoukkue sai mm. pelivarusteet. Hartiasuojien ja Kypäröiden taustalla hääri seuran ”kummisetä” Juha Liedes.

Ensimmäiset kypärät ja hartiasuojat tulivatkin jouluksi 1986, ja näin harjoittelua päästiin koventamaan astetta lisää. Pahaksi onneksi face maskit puuttuivat kuormasta, joten ensimmäiset joukkuekuvat ovat lievästi hilpeyttä herättäviä. Harjoittelua moinen puute ei haitannut lainkaan. Ja kun keväällä siirryttiin ulos treenaamaan, ei kaikilla vieläkään ollut varusteista täyttä settiä. Niinpä mm. jalkapalloilijoiden säärisuojuksista tehtiin reisisuojuksia ja myös jääkiekkovarusteet olivat kysyttyä kamaa. Osa harjoitteli ilman kypärääkin joka sittemmin myös Kouvolassa kiellettiin ilmeisen loukkaantumisriskin takia. Kuitenkin täytyy edelleen korostaa että treenit oli alusta lähtien täysikontakti ja full speed. Varusteettomia ei mitenkään varottu joukossa eikä myöskään laitettu sivuun katselemaan toimintaa.

Joukkueella oli harjoitusinto kova, monenlaisia juoksuharjoituksia pidettiin ja punttisalilla käytiin koko joukkueen voimin. Leirejä pidettiin mm. Roosters:n pelaajien ja SAJL:n toimesta. Valmennukseen palkattiin heti aluksi Amerikan apuja, John Malone saapui Kouvolaan hyvissä ajoin ennen kauden alkua mukanaan Clyde Hatworth. Cheerleadereita oltiin saatu pelaajien tyttöystävistä ja näin tämäkin puoli olisi kunnossa ennen kauden alkua.

 Ensimmäinen harjoittelu ”pyhättömme” oli pieni puisto läntti, kooltaan n. 70 x 45 m, ihan hyvä jos muisti väistää alueella olevan kaivonkannen, puhelintolpan haruslangan ja muutaman pahan kuopan. Puisto oli tietysti keskellä rauhaisaa asuinaluetta, joten alueen ihmisille mahtoi olla järkytys, kun heti keväällä lumien sulettua parikymmentä autoa saapui pienen tienpätkän päähän neljä kertaa viikossa. (Nykyään alueen keskelle on keinotekoisesti rakennettu kumpare estämään laajamittaisempaa urheiluseuratoimintaa).

Ensimmäinen kausi 1987

Kauteen 1987 oltiin siis valmistauduttu huolellisesti, ainoastaan kosketus täysimittaiseen jenkkifutiskenttään oli jäänyt kokematta. Silloinen jenkkifutismaailma eli kukoistuskauttaan, ja joukkueita perustettiin ympäri Suomea, useat Vaahteraliiga joukkueet saivat kasaan myös kakkosjoukkueen. Kakkosdivisioona oli jaettu kolmeen lohkoon: etelä, länsi ja itä. Lohkoomme kuuluivat Wolves Joensuusta, Taft:n II joukkue ja me.

Kauden avaus ja Kouvolalaisen jenkkifutiksen ensimmäinen ottelua oli kotiottelu Taftin II joukkuetta vastaan. Kotikentäksi saatiin Kouvolan keskuskenttä, jolla emme tämän ensimmäisen ottelun jälkeen sitten pelanneetkaan pitkään aikaan. Lieneekö lajien kismaa ollut silloin liikkeellä, mene ja tiedä.

Ottelu sai kuitenkin ikävän alun, kun noin tuhatpäinen katsojajoukko ei pystynyt erottamaan koti- ja vierasjoukkuetta toisistaan samanlaisten peliasujen takia. Hätä keinot keksii ja niinpä kotijoukkueen valkoiset housut erotettiin vierasjoukkueen valkoisista housuista punaisella teipillä. Tietenkin pelipaidat molemmilla olivat siniset ja päässä valkoiset kypärät.

Ottelu oli erittäin tiukka ja päättyi Vantaalaisten 0 – 6 voittoon. Tehtiin mekin maali, mutta se hylättiin takaapäin estämisen takia. Hauskaa kuitenkin oli, ja melkein onnistunutta kauden avausta juhlittiin koko joukkueen voimin rantabileissä pitkälle seuraavaan yöhön. Noissa bileissä muistan nähneeni muitakin kuin vain jenkkifutiksen pelaajia, joten oikea amerikkalaisleffa fiilis oli rantautunut Kouvolaan.

Seuraava ottelu olikin sitten kunnon pelimatka karjalan sydämeen. Siihen aikaan oli myös Neuvostoliitto voimissaan joten pakolliset valokuvat piti rajanläheisyydessä tallentaa valmentajiemme kameroihin. Itse ottelu olikin sitten pahempi takaisku henkiselle puolelle, Joensuun joukkue oli parempi murskaluvuin 38 – 14. Ottelusta on jäänyt mieleen, uskallanpa väittää koko silloiselle jefu joukkueelle, LB Hannu Rasin syötönkatko miltei omalta maaliviivalta joka päättyi TD:hen. Mieleen palautuu vieläkin kuinka tiukasti etukumara pallonkantaja tasaisesti nousee ylöspäin matkan edetessä ollen maaliviivalla jo reippaasti takakumara.

Toinen hauska pelitilanne tapahtui Kouvolassa, kun Team Eterlonin TE Harri Juutila sai 5 yds:n rangaistuksen kiinnipidosta. Harri levitti kätensä ja sanoi: ”Mitä, minäkö?”. Toisessa kädessä roikkui vastustajan pelipaidan riekaleet… Tämä sanonta elää edelleen Kouvolan jenkkifutis piireissä.

Loppukauden otteluista hävisimme vain yhden, toinen uusijoukkue Porvoon Butchers rökitti meidät tosi pahasti, 46 – 6. Porvoon ottelussa käytettiin palokuntaakin paikalla sillä Porvoon kentän vanha puucee syttyi palamaan kesken ottelun. Mainittakoon että voitimme Taftin ja Wolvesin ja pääsy nousukarsintoihin jäi vain yhden voiton päähän. kaiken kaikkiaan kausi oli mahtava ja suomalainen jenkkifutis oli saanut jälleen yhden uuden innokkaan joukkueen perheeseensä. Kauden päätteeksi pelasimme vielä harjoitusottelun Hämeenlinna Tigersia vastaan ja tuo ottelu oli todella märkä, nimittäin Anssi Arosen sanoin:” Hämeenlinnan epämääräisellä kentällä oli vettä valehtelematta puoleen nilkkaan asti eikä pukukopeissa ollut suihkuja”.

Kaudesta jäi seuralle käteen myös mitali, sillä Team Eterlonin Cheerleaderit voittivat  hopeaa Vaahteraliigan loppuottelun yhteydessä pidetyssä sm-kilpailussa.

Kauden päätteeksi Espe Oy sponsoroi koko joukkueelle liput ja majoituksen Helsinkiin Jenkkifutiksen EM-loppuotteluun. Mainittakoon että silloisessa Suomen joukkueessa pelasi pelirakentajana Veli-Matti Kallislahti, Kouvolan valmentaja kymmenen vuotta myöhemmin.

Toinen kausi 1988

Seuraavaan kauteen aloitettiin valmistautumien heti EM-kisojen jälkeen. Harjoitusvuoroja saatiin enemmän kuin edellisenä vuotena, ja harjoitteluun otettiin enemmän suunnitelmallisuutta. Valmentajaksi palkattiin Joe Riddle ja kakkosdivisioona päätettiin pelata ilman lohkojakoa. Sarjassa oli kakkosjoukkueita Colts:lla, Roosters:lla, ECG:lla ja Taft:lla. Uusina joukkueina mukaan liittyivät Seinäjoki ja Hämeenlinna. Sarjan ennakkosuosikkina TeeDee:n mukaan oli Team Eterlon.

Talvella leireiltiin, mm. Vekaranjärven varuskunnan tiloissa. Leirien vetäjät olivat Roostersien pelaajia. Pelaajasopimuksia esiteltiin ja allekirjoiteltiin. Suunnitelman mukaan talvikauden harjoittelu oli seuraava: 2x viikossa lajiharjoittelu, 1x aerobic ja punttitreenit henkilökohtaisia. Testejä kuuden viikon välein.

Kotikentäksemme oli vakiintunut Sarkolan kenttä, joka olikin erinomaisessa kunnossa ja jossa katsomo on lähellä kenttää. Neljän pelatun kierroksen jälkeen vain Vaasan Warriors ja Team Eterlon olivat puhtaan pelin joukkueita. Taistelu I-divari paikasta oli tuolloin kovaa ja niinpä Vaasalaislehdistö ei juurikaan noteerannut Kouvolalaisjoukkuetta. Team Eterlonin sarjajohtoa väheksyttiin mm. vetoamalla Vaasalaisten vähempään ottelumäärää.

Ennen miltei ratkaisevaa seitsemännen kierroksen ottelua Vaasaa vastaan olimme menettäneet ainoastaan yhden pisteen, nimittäin pelasimme tasapelin sarjatulokas Seinäjokea vastaan. Kun Vaasalla oli vain voittoja takanaan, oli suoran sarjanousun kannalta miltei pakko voittaa Vaasa, ja vielä heidän kotikentällään. Ottelu olikin erityisen tiukka ja jännittävä, puoliaikatulos 0 – 0. Ottelu ratkesi vasta viimeisellä neljänneksellä, Eterlonin viimeisteltyä kaksi maalia, ja lisäpisteyrityksetkin onnistuivat. Lopputulos 0 – 14 ja sarjanousumme oli enää kahden voiton päässä. Tappio kirvoitti Vaasalaisten mieliä eikä ottelurangaistuksilta vältytty.

Kauden viimeinen ottelu oli Hämeenlinnaa vastaan, ja pelikenttä oli kuin mutalammikko. Ottelu oli Eterlonin hallintaa alusta loppuun ja joukkue sinetöi suoran nousun 1 – divisioonaan lukemin 25 – 0. Kymmenestä ottelusta pelasimme kuusi nolla peliä. Maaliero oli huikea 252 – 47.

Palkintoja loistavasta kaudesta Espe Oy tarjosi joukkueelle matkan Göteborgiin, jossa jenkkifutiksen ammattilaissarjan NFL:n  joukkueet Minnesota Vikings ja Chigago Bears pelasivat näytösottelun Ullevin stadionilla.

Seuraavan kauden suunnittelu aloitettiin hyvissä ajoin jälleen kerran, päätettiin aloittaa junioritoimintaa ja perustaa  mm. lippupallojoukkue. Uutta valmentajaa alettiin myös katsastaa ja tietysti aloitettiin talviharjoittelu.

Kolmas kausi 1989

MOI I-DIVARILAINEN, näin alkoi seuratiedote 1/1989. ”Jäsenmaksu yli 16-vuotiaat 100 mk ja alle 16-vuotiaat 50 mk. Huom. jäsenmaksun maksaneille summa hyvitetään verkkareiden yhteydessä”. Eli nuori seura oli virkeässä vauhdissa eikä jäsenmaksut päätä huimanneet. Seura omisti pelaajien varusteet ja niistä piti maksaa vuokraa 300 mk/kausi. Kaudella 1989 seuralla oli joukkueet 1- divisioonaan ja A – junioreihin sekä lippupallojoukkue.

Edustusjoukkueen valmentajaksi oli maaliskuussa sovittu Illinoisista ”vanha merijalkaväenkapteeni” Donald Penza. Herrasmiehen piti saapua Suomeen 14. – 15.5. ja pelikirjat saapuivat jo huhtikuun alussa. 24.4. Team Eterlon koki valtavan takaiskun, kun Suomeen saapui tieto että Donald Penza on kuollut. Hetken huippuvalmennuksessa ollut joukkue oli taas lähtökuopissaan.

1 – Divisioonaan nousun johdosta kotikenttämme vaihtui Sarkolasta takaisin Keskuskenttään. Sarkolan pienet pukukopit ja kaksi suihkua/joukkue jäivät varakentäksi. Sarjan ennakkosuosikkeja olivat Kannelmäen Whips ja Lahden Jets. Kouvola ja Vaasa rankattiin sarjan hännille.

Joukkueen valmentajana toimi Mikko Toivonen. Avausottelussa Whipsiä vastaan tuli niukka 7 – 10 tappio. Kuuden pelatun kierroksen jälkeen Team Eterlon oli seitsemäntenä, takana vaanivat Pori ja putoamisviivan alapuolella Jyväskylä ja Vaasa. Kun yhdeksän kierrosta oli pelattu oli Eterlonin sijoitus viides ja matkaa vaahteraliigan karsijan paikalle kolme pistettä. Eterlon mm. päästi toiseksi vähiten pisteitä sarjassa. Kakkosdivariin putosivat Vaasa ja Jyväskylä.

Anssi Aronen :” Parhaiten mieleen jäänyt lienee peli Vaasan Warriorsia vastaan, jonne matkan pituudesta johtuen lähdimme jo edellisenä päivänä. Vietettyämme yön matkan varrella Kauhavalla jatkoimme vähälukuisen joukkomme kanssa matkaa Vaasaan, jossa kotijoukkue jo ainakin  kolme kertaa runsaslukuisempana jo odottelikin. Saatuamme lentokoneella perille tulleet vahvistuksemme olimme valmiit aloittamaan pelin peräti 14 pelaajan voimin. Tietenkin päivä oli yksi kesän lämpimimmistä, ja kuten odottaa saattoi, joutui lähes jokainen pelaamaan kahteen suuntaan sekä hyökkäyksen että puolustuksen puolella.  Mutta kuten usein, laatu korvaa määrän ja peli päättyi Team Eterlonin voittoon 14 – 2. Lopputulos: Vaasan silloinen valmentaja oli valmis vajoamaan Palosaaren kentän rutikuivaan ruohoon ja eroamaan tehtävästään”.

Kauden aikana valmentajakysymystä yritettiin ratkaista mm. neuvottelemalla Roostersista potkut saaneen Kirk Ouderin kanssa. Tässä ei kuitenkaan edetty neuvotteluja pidemmälle ja valmentajana toimi kauden loppuun saakka Mikko Toivonen yhdessä  Ari-Matti Rautomäen ja Petteri Harlinin kanssa.

1989 oli taas EM-kisavuosi ja kisat pelattiin Länsi-Saksassa. Kouvola sai maajoukkueeseen kaksi pelaajaa: keskustukimies Petteri Harlinin ja laitahyökkääjä Ari-Matti Rautomäen. Kotiin tuomisina miehillä oli hopeiset mitalit ja paljon lisää kokemusta. Arvata saattaa että liigajoukkueet olivat molempien pelimiesten kimpussa seuraavan talven ajan. Petteri Harlin siirtyikin seuraavaksi kaudeksi Tampere Rocks:n riveihin. Petterin siirtyminen oli valtavan suuri menetys Kouvolan puolustukselle, kuten seuraavan kesän ottelutuloksista voi suoraan lukea.

Nuorten maajoukkueeseen valittiin Jarkko Taina, Marko Pekkola ja Anssi Aronen. Nuoret pelasivat ottelut Ruotsalaista Danneryd Mean Machinea ja Neuvostoliittolaista Moscow Bearsia vastaan

Kauden jälkeen alettiin puhua varovaisesti noususta Vaahteraliigaan. Ei vielä seuraavana kautena mutta muutaman vuoden sisään. Mietittiin myös mahdollisuutta saada jenkeistä valmentaja ympärivuotisella sopimuksella ja mahdollisesti yhteistyöstä jonkin High Schoolin tai Collegen kanssa.

Kauden päättäjäiset pidettiin 16.9. Sommelossa ja ohjelmassa oli pelaajien palkitsemista ja puheita. Ja kauden aikana televisiosta tuli elokuva Lannistumaton Luke, jossa eräs vanki  söi 50 kananmunaa tuntiin. Tietysti asiaa kokeiltiin, tosin puolikkaana versiona, ja mestarina toimi Ari-Matti Rautomäki, Motu. Muistini mukaan Motun saldoksi jäi 19 kymmenen minuutin kananmunaa puoleen tuntiin. Ennen joulua sponsorimme Espe Oy tarjosi jouluaterian kaikille halukkaille.

Neljäs kausi 1990

Kananmunien syömisen jälkeen koitti jälleen arkinen aherrus. Treenejä pidettiin, tosin pelaajat suurimmalta osin alkoivat olla talvisin opiskelemassa, joten treeni aktiivisuus jäi varsin pieneksi. Ja loppujen lopuksi koko kausi oli miltei täydellinen katastrofi.

Valmentajaksi hommattiin uudemman kerran meidät jo kerran hyvään pelivireeseen saanut Joe Riddle, jonka uskottiin edellisen vuoden yli odotusten menneen saavutuksen parantamiseen. Joen avuksi omalla kustannuksellaan Suomeen saapui myös ensimmäisen kauden valmentajamme John Malone.

Ensimmäinen ottelu voitettiinkin hienosti kotona 14 – 0. Mutta sen jälkeen tapahtui jotain käsittämätöntä. Hävisimme seitsemän ottelua putkeen, vain valmentajamme uskoi pudotuspelipaikkaan puolessa välissä kautta.

Voitimme  viimeisen ottelun, ja säilyimme täpärästi 1 – divisioonassa. Koko kaudessa teimme vaivaiset 97 pistettä ja päästimme 195  pistettä, edellisenä kautena pisteet olivat miltei toisin päin.

Kauden –90 päätteeksi pelattiin ensimmäistä kertaa EAST – WEST Bowl, divarien parhaimpien pelaajien Itä – Länsi ottelu. Team Eterlonista Seinäjoella pelattuun otteluun osallistui mm. Ari-Matti Rautomki, Anssi Aronen, Jarkko Taina ja Marko Pekkola.

Kauden aikana oli puhetta joukkueen sisällä valmentajan erottamisesta ,mutta työrauha jätettiin Riddle:lle. Harjoitteista järjettömämpiä lienee taklausharjoitus, jossa pelaajat seisovat rajatulla alueella ja vihellyksestä taklataan ketä vain. Jälkeenpäin on helppo sanoa mitä olisi pitänyt tehdä, mutta ehkä tämä oli hyvä opetus silloiselle joukkueelle ja virheistä opittiin.

Vuoden 1991 EM-kisat pelattaisiin Helsingissä, ja ensimmäiset maajoukkueleirit pidettiin jo 1990 syksyllä. Leireille osallistui Kouvolasta jo tutuksi käyneet Ari-Matti Rautomäki ja ”paluumuuttaja”, Mr. puolustus Petteri  Harlin. Mainittakoon että Rautomäki oli harkinnut maiseman vaihtamista, mutta jäi kuitenkin Kouvolaan.

Viides kausi 1991

Vaikean kauden jälkeen ei ollut kuin petrattavaa. Virheistä yritettiin ottaa opiksi, ja tehtiinpä muutama pelaajahankintakin. Suurin ”kaappaus” oli Petteri Harlinin saaminen takaisin Kouvolaan puolustustamme vahvistamaan. Talvi treenattiinkin Petterin opein ja puolustus oli valmis tosikoitoksiin ennen kauden alkua. Hyökkäys hioi kuvioitaan Marko Pekkolan vetämänä.

Jäsenmaksuksi oli määrätty yli 18 vuotiaista 200 mk ja junioreilta 100 mk. Mainittakoon että seura maksoi edustusjoukkueen lisenssimaksun, 150 mk/pelaaja. Jälleen kerran tehtiin pelaajasopimuksia edustusjoukkueen pelaajien kanssa. Varustemaksu poistettiin, ja vanhan varusteet jäivät niitä hallinneiden pelaajien kontolle. Suora lainaus kevään jäsenkirjeestä ” Meininki on nyt se, että pelaat tai sitten et, huonot harjoittelijat poistetaan. Kamat semmoisilta pois. Harjoituksia ei liene liikaa, kenellekään”.  Mainittakoon vielä että edustusjoukkue sai uudet peliasut, järjestyksessään jo kolmannet.

Päävalmentajaksi onnistuttiin hankkimaan sittemmin erityisen päteväksi ja mukavaksi osoittautunut herrasmies Bob Enger. Tästä alkoi hänen kolmivuotinen aikansa Kouvolan Jenkkipallon riveissä, ja hän oli valmentaja jota jokainen pelaaja kunnioitti. Bob kävi ensimmäisen kerran katsomassa joukkuettaan jo maaliskuussa, ja varsinaisesti hän saapui tänne kolmanteen peliin. Tosin kausi oli alkanut hyvin ja olimme jo voittaneet Hämeenlinnan ja Lahden.

Enger muutti pelityyliämme radikaalisti,  muutos juoksupeli painotteisesta enemmän heittopelin suuntaan. Ennen Engeriä hyökkäyksemme olikin varsin tylsää katseltavaa, vaikkakin se oli ollut aika-ajoin varsin tehokasta. Mutta nyt heittopelit olivat osa hyökkäystä, ennen ne olivat lähinnä kikkapelejä.

Sarjassa pelasi kahdeksan joukkuetta, joista voitimme neljä, hävisimme kolme. Maaliero 164 – 75. Pääsimme ensimmäistä kertaa Play Off otteluihin mukaan, vastaan saimme Seinäjoen Crocodilesin joille olimme hävinneet kotonamme 20 – 27 joten odotettavissa oli jännittävä ottelu Runkosarjan voittajan kotikentällä.

Matka ottelupaikkakunnalle aloitettiin jo edellisenä iltana ja  kävimme matkan varrella katsomassa ottelun Jyväskylä – Kuopio, joka päättyi loppusekunneilla tehdyllä potkumaalilla Jyväskylän voittoon 3 – 0.

Yöpyminen osaksi kallion sisään rakennetussa hotelli Mesikämmenessä onnistui hyvin, tosin suurin osa joukkueesta oli vihreänä sinne johtaneen mäkisen ja kiharaisen tein sekä bussikuskin railakkaan ajotyylin takia.

Itse ottelu olikin sitten Seinäjoen juhlaa. Vettä satoi kaatamalla ja pohjalaisten halu liigakarsintaan oli kovempi kuin Kouvolalla. Lopputulos 38 – 18 ei juuri antanut sijaa selittelyille.

Kuudes kausi 1992

Kaudesta 1992 oli tulossa ennätyspitkä, ainakin pelien määrän suhteen. Kymmenen joukkueen sarja jaettiin kahteen lohkoon, jossa oman lohkon joukkueet kohdattiin kahdesti ja toisen lohkon joukkueet kerran runkosarjassa, joten runkosarjan otteluita kertyi divarissa 14 joukkuetta kohden. Sarjan suosikkeina olivat Team Eterlon ja Tampereen Rocks, joka edellisvuonna oli pudonnut Vaahteraliigasta sekä Hämeenlinnan Tigers.

Sarja oli tarkoitus pelata 14 ottelun runkosarjana ja pleijarit päälle. Kesken kauden Hanko Sun City ja Lappeenrannan Rajaritarit heittivät pyyhkeen kehään. Ennakkosuosikkien lisäksi sarjan kahlasivat läpi Kotkan Eagles, Vantaan Hunters, Vaasan Warriors, Rauman Admirals ja Kuopion Bobcats.

Kouvolan kausi alkoi hienosti viidellä voitolla, joista neljä oli nolla pelejä. Maanpinnalle joukkueen palautti Tampereen Rocks, vahvemman toisen puoliajan turvin. Loppukausi oli pelkkiä voittoja, paitsi viimeinen ottelu jossa tappio tuli alkukaudesta voitetulle Hämeenlinnan Tigersille. Kaiken kaikkiaan runkosarja oli liian pitkä, ja oli liian paljon ns. selviä otteluita.

Kouvolaan saatiin/hankittiin vahvistukseksi LB Jouni Nurmi, jonka johdolla puolustus pääsit vain 137 pistettä kaudella, ja näistäkin 1/3 tuli tappiottelussa Tamperetta vastaan (41). Tehtyjä pisteitä oli 468, ja tästä tulee ka. ottelutulokseksi 33 – 10. Joukkuetta valmensi edelleen Bob Enger, ja rosterissa oli 28 nimeä.

Hyvin menneen runkosarjan jälkeen saatiin semifinaaleihin kotietu, ja vastustajaksi Hämeenlinnan Tigers. Valmentajamme Bob Enger oli jo matkustanut takaisin Kaliforniaan, joten syysviileässä pelattuun otteluun lähdimme ilman valmentajaa. Hämeenlinnaa valmensi joukkueemme ”kummisetä” Juha Liedes, joka tiukkien vaiheiden jälkeen onnistui juonimaan Hämeenlinnalle vierasvoiton numeroin 12 – 13. Finaalissa Hämeenlinna yllätti myös Tampereen ja näin I-divisioonassa koettiin melkoinen yllätys kun Hämeenlinna kauden jälkeen juhli Vaahteraliigapaikkaa.

 Seitsemäs kausi 1993

Kauteen 1993 joukkueen ulkoasu muuttui radikaalisti. Nimittäin pitkäaikainen sponsorimme Espe Oy lopetti Jenkkifutiksen tukemisen kiristyneen taloustilanteen takia, ja seuran joukkueiden nimi muuttui Indians:ksi. I-divisioonan joukkueita vähennettiin kahdeksaan, joiden kesken pelattiin puolitoistakertainen sarja.

Sarjasta tuli erittäin tasainen ja mielenkiintoinen, ainoastaan Oulu oli selvästi heikompi muita joukkueita. Mm. Kouvolan semifinaalipaikka ratkesi vasta viimeisellä kierroksella, eikä ilman muiden apuja. Kotkan Eaglesilla oli mahdollisuus neljänteen pudotuspelipaikkaan kun Kouvola hävisi viimeisen ottelunsa Vantaan Taft:lle. Ottelutulosta Kotkasta Egles – Falcons odotettiin tuskastuttavan kauan, mutta viimein odotus palkittiin kun Hyvinkää oli voittanut Kotkan.

Semifinaali vastustajamme oli runkosarjan voittanut Jyväskylä, joille olimme hävinneet runkosarjana ottelumme kymmenellä pisteellä. Jyväskylä lähti siis hienoisena ennakkosuosikkina otteluun. Peli oli armottoman tiukka ja tasaväkinen, puoliaika tulos molempien puolustusten juhlaa ja tilanne 0 – 0. Molempien joukkueiden pelaajat olivat melkoisen hermopaineen alla, ja hyökkäykset tekivät todella paljon virheitä. Toisella puoliajalla onnistuimme tekemään tarvittavat pisteet ja ensimmäinen pudotuspelivoittomme tuli Jyväskylästä numeroin 7 – 20. Voiton myötä pääsimme tietysti myös pelaamaan I-divisioonan voitosta, Spagetti-maljasta. Tuon ottelun voittaja nousisi suoraan Vaahteraliigaan ja hävinnytkin pääsisi vielä karsimaan liiga paikasta Hämeenlinnaa vastaan.

Vuonna 1993 seuran puheenjohtajana toimi Vesa Metso. Seuralla oli toimivat A- ja B-juniori joukkueet sekä poikien että naisten lippupallojoukkueet. Indians nimi tulee pitkien käänteiden kautta vuonna 1993 myyntiin tulleesta Indian oluesta, josta ei kuitenkaan mainosmarkkoja seuralle saatu. Nimi kuitenkin kuullosti hyvältä, ja niin joukkueiden  nimenä alettiin käyttää Indians-nimeä.

Spagettimalja pelattiin Vantaalla paikallisen Taft:n vieraana, joka oli sijoittunut runkosarjassa toiseksi. Molemmat runkosarjan ottelumme olimme hävinneet Taftille, joten ilmassa oli revanssin makua. Edellisvuodesta poiketen valmentajamme Bob Enger oli vielä tässä vaiheessa kautta mukana, joten valmennuspuolen piti olla kunnossa.

Semifinaaliottelusta poiketen ottelusta ei tullut puolustusten juhlaa. Ottelussa tehtiin kaikkiaan 59 pistettä, joista 14 viimeisen kahden minuutin aikana. Ensin menimme 25 – 26 johtoon, ja olimme 1,5 minuutin päässä Liigapaikasta, kun taivas putosi niskaan. Taft onnistui 30 sekuntia ennen ottelun loppua heittopelissään, ja kun lisäpisteetkin tuottivat tulosta, oli tulostaululla lukemat 33 – 26 ottelun jälkeen ja Vantaalla aloitettiin juhlat liigapaikan kunniaksi. Meillä oli edessä pitkä kotimatka, Bobin lähtö kotiin Kaliforniaan ja karsintamatsi arkkivihollista Hämeenlinnaa vastaan.

Karsinta peli pelattiin Hämeenlinnassa, ottelu aloitettiin syyskuussa klo 16:00. Kenttä oli todella surkeassa kunnossa syyssateiden jälkeen, ja koko ottelun ajan satoi. Suoraan sanottuna, koko kenttä oli lähinnä mutavelliä, eikä jaloille siitä saanut pitävää otetta lainkaan. Ottelu venyi hämärän puolelle, taisi olla jopa lähellä ettei koko ottelua keskeytetty pimeyden takia, Hämeenlinna vei tuossa ottelussa ja me vikisimme. 19 – 6 oli karsintaottelun lopputulos, ja Indians jatkaisi kaudella 1994 I-divisioonassa. Lentävälausahdus näki jälleen päivänvalon, noustakseen I-divisioonasta liigaan pitää voittaa Kouvola. Näinhän tapahtui 1991 (Seinäjoki), 1992 (Hämeenlinna) ja 1993 (Vantaa).